Muutama sana systeemien kompeleksisuudesta
Boeingin lentokoneonnettomuus on taas herättänyt hieman puhetta erilaisista automaatiojärjestelmistä. Niihin kuulemma liittyy se paradoksi, että normaalioloissa toimintaa parantava automaatio lisää todennäköisyyttä isoihin onnettomuuksiin. Syynä tähän on systeemien kompleksisuus, joka syntyy niiden kasvaessa ja laajentuessa systeemien systeemeiksi, ja jota se lisä-automaatio kasvattaa. Kompleksisia systeemejä ei enää ymmärretä, niiden häiriöt leviävät systeemin läpi tavoilla, joita ei voi edes ennustaa ja häiriön hallinta on vaikeaa. (Kompleksisuus-termiä ei tässä käytetä tieteellisen eksaktisti.)
Tietenkin niihin samaan aikaan liittyvät pienet toleranssit kaikessa. Systeemejä ajetaan täydellä höyryllä, sillä aika on rahaa. Silloin pitää kaikkien bittien olla paikallaan. Ja kun osasysteemien teknologia on homogeenista (vaikka saman valmistajan IoT-alusta), sama mekanismi toimii aina ja kaikkialla. Maailma tarvitsee siis teknologistakin diversiteettiä.
Ongelma on sitä suurempi, mitä tiiviimmin kytketyt systeemin osat ovat - silloin ei voi edes kytkeä jotain osaa äkkiä irti ja hallita tilannetta ihmisaivoilla ja käsillä. Mutta kun kytkennät ovat väljiä, se onnistuu. Siksi tehtaassa on tuotantosolu parempi kuin valtava liukuhihna, bussiliikenne varmempi kuin raitiovaunulinja ja Linuxin konfigurointitiedostot fiksumpia kuin Windowsin rekisteri.
Toinen haaste on sen kytkennän tietäminen - systeemin läpinäkyvyys, vastaavuus ihmisten mentaalimalleihin, ymmärrys siitä, mitä tapahtuu, kun lentsikan vakautussysteemin kytkee pois päältä jne... Tässä päästään systeemien ihmisläheiseen suunnitteluun, informaatioergonomiaan, käytettävyyteen - ja käyttäjäkoulutukseen. Tietenkin yksi näkökulma on systeemin tahallisen haavoittamisen mahdollisuus ja kompleksisessa systeemissä löytyy hyökkäyspintaa ja -vektoreita vaikka muille jakaa.
Tämä kaikki ei koske vain teknisiä järjestelmiä, vaan myös sosioteknisiä sellaisia (tietyssä mielessä jokainen järjestelmä on toistaiseksi sosiotekninen) ja organisaatioita. Kaikissa ympäristöissä suunnittelijat rakastavat kompleksisuutta. Ohjelmoija suorastaan kaipaa mahdollisuutta tehdä asiat vaikeasti. Sama pätee sote-suunnittelijaan...
Eihän näissä asioissa pitäisi olla kauheasti uutta, mutta ihmiskunta unohtaa tunnetusti asioita ja uusissa haasteissa ja suunnittelukonteksteissa ei tiedetä vanhojen sellaisten oppeja. Ja nythän visioidaan uutta autonomista teknologiautopiaa, jossa kaikki sujuu yhtä hienosti kuin komeimmassa luksuslentokoneessa.
Niinpä, unelmissa on syytä muistaa mm. riskien tunnistaminen, suunnitelmien luotettavuusanalyysit - ja myös käytettävyystutkimukset ja häiriötilanteiden testaus. Juuri niissä on kulttuurinen haaste. Automaation pätevä suunnittelija ymmärtää, että systeemiä pitää analysoida, simuloida ja testata, mutta sote-suunnittelijalla ei ole sellaista kulttuurista mallia ja työkalupakkia.